Missä vaiheessa ratsastusmaailmassa pelosta on tullut tabu, asia josta kukaan ei puhu? Asia josta kuuluisi puhua, ainakin se pelkääväosapuoli haluaisi siitä puhuttavan, mutta kaikki hiljenevät.
Itse poden tippumisen pelkoa, miksi sitä poden en kerro, mutta putoaminen on hirveintä mitä tiedän. Vuonna 2012 tipuin Pilkulta, jalustinteni tiputtua kesken reippaan laukan. Tämän ansiosta en saanut vain kipeää selkää (herra hevoinenhan ei ole mikään pieni) vaan myös kammon laukata Pilkullisella. Ihmismieli on jännä paikka, se voi kehittää vaikka minkälaisia kauhu skenaarioita siitä mitä voi tapahtua jos.... ja jos ja jos. Jossittelu on ihmisen paras kaveri.
Mutta olen itse lähtenyt purkamaan pelkoani osiin. Olen tehnyt purkamista koko tämän kesän ajan ja nyt se on alakanut sujua jo rennosti. Ja rentoushan on kaiken a ja o kun on rento, eikä pelkää tai jännitä yleensä kaikki sujuvat.
1. osa:
Rauhoittuminen ja ajatukseen (että tekee sen pelottavan asian) totuttautuminen.
Tämä itse totuttaudun ajatukseen pitkin päivää, sitä enemmän mitä enemmän jännittää. Tallille tullessani olen kykenevä pitämään itseni kohtalaisen rauhallisena, koska hevonen aistii pelon, yritän pitää sen mahdollisimman alhaisena heti alusta alkaen.
 |
| Ennen tuntia voi olla aikaa vaikka ottaa torkut. |
kuinka ihanaa onkaan talutella ja harjata
hevosia, ja vaikka kuinka mielenkiintoista
hännän selvittäminen onkaan.
Tämä vaihe pitää ihmisen rauhallisena ja toivottavasti se rauhallisuus pysyy yllä, hevosen selkään noustessakin.
Ennen selkään nousua on hyvä koota
ajatukset ja vakuuttaa itselleen mahdollisimman uskottavasti, että kaikki tulee menemään hyvin.
2. osa:Askel, askeleelta lähemmäksi
Pelottavan/jännittävän asian käsittely kannattaa aloittaa osissa. Kuten itse aloitin:
Ensimmäisellä kerralla päätin, että kävelen ja ravaan, sitten jos olo on hyvä (itsevarma) nostan laukan. Olo ei ollut tarpeeksi varma, joten en nostanut. On turhaa hankkia huono kokemus, pyytämällä hevonen tekemään jotain, missä ei itse pysy rentona ja on hevosellekkin vain taakka. Eli molemminpuoleisesti huono vaihtoehto. Jos ei ajattele omaa parastaan, kannattaa ajatella hevosen parasta.
Toisella kerralla lähdin samoilla perusteilla, kun löytyy oikea tunne
nostan. Sillä kertaa kokeilin pari kertaa, jopa nostamista, mutta heti
hevonen otti ensimmäisen laukka-askeleen itsesuojeluvaistoni tuli
hätiin ja puotin laukan pois. Sanoin vain Pilkulle "Sori, sori, mie sääjän
 |
| "You're not working on the horse, you are working on yourself..." ~Ray Hunt |
 |
| "If you always do what you're always done. You'll always get, what you always got." ~Pat Parelli |
 |
| Kuvassa 7. ratsastuskerta, jolloin keskityttiin jo muihin asioihin. |
Pelon kohtaaminen ja itsensä voittaminen
Kolmannella ratsastuskerralla Pilkku päätti puolestani, että nyt laukataan. Se ei tuntunutkaan niin pahalta kuin olin kuvitellut, joten sitten me laukattiin. Emme lähteneet hakemaan hyvää laukaa, vaan rentoa ratsastajaa. Sillä kun ratsastaja rentotuu on jo puolivälissä kohti hyvää laukkaa, loppu tulee oikeastaan kun ratsastaja asettelee kehonsa oikein ja pitää ajatuksen eteenpäin menevässä laukassa.(Helpommin sanottu kuin tehty...)
Alkuun iselleni riitti pari toistoa, ja hetken aikaa seisahduttua ja rentouduttani tein pari lisää. Se riippuu ihmisestä kuinka monta on riittävästi. Ehkä yksi tai kaksi, jotku unohtavat koko pelon ja jännittämisen ja painelevat menemään monta toistoa. Kuitenkin on pidettävä mielessä, että itselle ja hevoselle jää hyvä kokemus.
Minulla on tapana esim. todella hyvän laukan noston jälkeen hypätä alas selästä ja lopettaa ratsastus siihen. Se oli hyvä ja se riittää. Loppukäynnit voipi kävellä maastakin.
4. vaiheItsensä palkitseminen
Tämä on minun suosikkivaiheeni ja mielestäni myös
hyvin tärkeä asia.
Palkitsin itseni rohkean ja hyvän ratsastuksen jälkeen, lyhyellä ratsastuksella Negran kanssa.
Sekä sain johdatella Negraa loppukäynneillä, se on asia joka tekee minut aina onnelliseksi, nähdä kuinka Negra haluaa vapaaehtoisesti seurata minua ja viihtyy seurassani.
