Kisapäivä

"Don't give me love, don't give me faith
Wisdom nor pride, give innocence instead"
~Nightwish

 Perjantaina oli viimeinen koe koeviikollani. Sitä juhlistaeksi olin sopinut meneväni kavein tykö leipomaan. Teimme valkosuklaasitsuuna-marenkeja ja focatsa-leipää. Sieltä sitten suuntasimme tallille, kaverini miehen toimiessa kuskina. Kävimme vain nappaamassa kassini meiltä, olin jäämässä tallille yöksi.

Perjantai-ilta kului satulahuoneen uutta seinää maalatessa, ratsastustunnilla, siivotessa paikkoja ja heppoja hoidellessa.

Ei voi sanoa, että hirveästi viihtellä tulisi perjantaisin käytyä, kun kaikki perjantai-illat (kuten koko viikonloppu) kuluu tallilla. (;

Sitten lauantaiaamuna kello 8 olin jo ulkona ja täydessä työn touhussa. Viimeiset viimeistelyt ja olimme valmiita ottamaan vastaan uuden kisapäivän.

Kisat alkoivat yhdeltä, ja mie kilpailin kahdessa eri luokassa Negralla. Lajeinani olivat Trail ja Western Horsemanship.

Tässä ympärillä näyttäisi olevan yksi kuva Trail-radaltani (silta) ja loput ovakin sitten Horsemanshipin verkasta, radalta tai sen jälkeen. Joku tarkka silmäinen voi huomata kypäräni puuttumisen. Lännenratsastuksen säännöissä sanotaan "Yli 18-vuotias voi halutessaan ratsastaa stetsoni pääsään.", joten oti kehoituksesta vaarin ja ratsastin stetsoni päässäni. Itseasiassa ensimmäistä kertaa eläessäni pidin hattua päässä ratsastaessani, olen aina pitänyt enemmän kypärästä. Noh, kaikkea voi kokeilla. Ja tulen varmaan tästä lähin kilpailemaan stetsonilla, niin paljon luotan valkoiseen ponimukseen.

Radoista minulla ei valitettavasti ole hirveästi sanotttavaa. Negra antoi jälleen kerran parhaansa, mutta mie olin nukuksissa. Omasta mielestäni meillä olisi voinut mennä paljon paremminkin, mutta koska Negra antoi parhaansa (siis sen mitä voi antaa tyhmän ratsastajan kanssa) olen tyytyväinen.

Olimme Trailissa neljänsiä ja Western Horsemanshipissä kolmansia.

Kaverille onnittelut hyvin menneestä radasta.

"Kerran vain haaveeni nähdä sain
En pienuutta alla tähtien tuntenut"
~Nightwish

Jotain hyvin hämärää

Kirjoitin facebookissani viime sunnuntaina tämän kuvan yhteyteen  "Se on joko yliväsymys tai idiotismi, minkä takia mie keksin taas näitä tosi hyviä ideoita. :'D Niille jotka eivät tiedä: en tykkää hypätä ja hyppäsin viimeksi kasiluokan alussa eli jotain nelisen vuotta sitten. Ja länkkärit eivät ruukaa hirveästi pomppia." 

Eli otin viime sunnuntaina itseni niskasta kiinni ja kyhäsin pienoisen esteen itselleni ja Lennille. Sanonpahan vain, että se oli mielestäni tarpeeksi iso näin monen vuoden hyppy tauon jälkeen. Ja oli pakko hypätä kädet nupin päällä, ettei jää jumiin, joten kovin isot esteet eivät edes onnistuisi.

Tämän voisi liittää edelliseen kirjoittukseeni pelkojen kohtaamisesta ja itsensä voittamisesta. Kun hyppäsin ensimmäisiä kertoja (tallilla jossa kävin joskus muinoin), en saanut harjoitella pienillä esteillä, koska olin ryhmässä jossa oltiin kokeneempia hyppääjiä kuin minä. Joten minun tuli kulkea ryhmän mukana. Tämähän ei toki ollut hyvä idea. Hypätä nyt pienellä ponilla esteitä, kun ratsastajalla ei ole mitään hajua kuinka istua hypättäessä. En voi sanoa pitäneeni siitä. Ja lopulta eräällä kerralla tulin kolisten esteen päälle. Siihen se minun hyppääminen enimmäkseen jäikin.
Kesällä laukkasin issikalla metsässä ja hyppäsimme kaatuneita puunrunkoja. Silloin mietin, että eihän se hyppääminen nyt niin kauheaa olekkaan. Toki olin kehittynt rutkasti ratsastajana, edellisten hyppyjeni jälkeen. Ja allani oli poni joka rakasti hyppäämistä.

Päätin siis testata Lennillä muutamaa pomppua. Ja voin sanoa, että kokemus yllätti minut posittivisesti. Lenni oli erittäin reipas ja menossa kun kokosimme esteen. Sitä sai pidätellä laukassa ja kysellä jarrujen perään. Mutta kun tuli este ei se ruuna-parka jaksanu enää. Mentiin monesti vain ravilla läpi tai käynnissä, mutta ikinä ei herra kieltänyt! Siitä voin olla ylpeä. Ei minusta silti esteratsastajaa saa tekemälläkään. Olen länkkäri ja länkkärinä pysyn. Nyt tosin tiedän, että voin hyvillä mielin hypätä pienoisen esteen omaksi ja hevosen huviksi tai sen ojan sielä metsän siimeksessä.

Omien pelkojen kohtaamista ja niiden voittamista

Missä vaiheessa ratsastusmaailmassa pelosta on tullut tabu, asia josta kukaan ei puhu? Asia josta kuuluisi puhua, ainakin se pelkääväosapuoli haluaisi siitä puhuttavan, mutta kaikki hiljenevät.

Itse poden tippumisen pelkoa, miksi sitä poden en kerro, mutta putoaminen on hirveintä mitä tiedän. Vuonna 2012 tipuin Pilkulta, jalustinteni tiputtua kesken reippaan laukan. Tämän ansiosta en saanut vain kipeää selkää (herra hevoinenhan ei ole mikään pieni) vaan myös kammon laukata Pilkullisella. Ihmismieli on jännä paikka, se voi kehittää vaikka minkälaisia kauhu skenaarioita siitä mitä voi tapahtua jos.... ja jos ja jos. Jossittelu on ihmisen paras kaveri.

Mutta olen itse lähtenyt purkamaan pelkoani osiin. Olen tehnyt purkamista koko tämän kesän ajan ja nyt se on alakanut sujua jo rennosti. Ja rentoushan on kaiken a ja o kun on rento, eikä pelkää tai jännitä yleensä  kaikki sujuvat.

1. osa:
Rauhoittuminen ja ajatukseen (että tekee sen pelottavan asian) totuttautuminen.
Tämä itse totuttaudun ajatukseen pitkin päivää, sitä enemmän mitä enemmän jännittää. Tallille tullessani olen kykenevä pitämään itseni kohtalaisen rauhallisena, koska hevonen aistii pelon, yritän pitää sen mahdollisimman alhaisena heti alusta alkaen.

Ennen tuntia voi olla aikaa vaikka ottaa torkut.

Keskityn vain yhteen asiaan kerralla, estän aivojani pääsemästä jossitelemaaan. Yritän keskittyä siihen
kuinka ihanaa onkaan talutella ja  harjata
hevosia, ja vaikka kuinka mielenkiintoista
hännän selvittäminen onkaan.

Tämä vaihe pitää ihmisen rauhallisena ja toivottavasti se rauhallisuus pysyy yllä, hevosen selkään noustessakin.
Ennen selkään nousua on hyvä koota
ajatukset ja vakuuttaa itselleen mahdollisimman uskottavasti, että kaikki tulee menemään hyvin.

2. osa:
Askel, askeleelta lähemmäksi

Pelottavan/jännittävän asian käsittely kannattaa aloittaa osissa. Kuten itse aloitin:

Ensimmäisellä kerralla päätin, että kävelen ja ravaan, sitten jos olo on hyvä (itsevarma) nostan laukan. Olo ei ollut tarpeeksi varma, joten en nostanut. On turhaa hankkia huono kokemus, pyytämällä hevonen tekemään jotain, missä ei itse pysy rentona ja on hevosellekkin vain taakka. Eli molemminpuoleisesti huono vaihtoehto. Jos ei ajattele omaa parastaan, kannattaa ajatella hevosen parasta.

Toisella kerralla lähdin samoilla perusteilla, kun löytyy oikea tunne
nostan. Sillä kertaa kokeilin pari kertaa, jopa nostamista, mutta heti
hevonen otti ensimmäisen laukka-askeleen itsesuojeluvaistoni tuli
hätiin ja puotin laukan pois. Sanoin vain Pilkulle "Sori, sori, mie sääjän

anteeksi kun en osaa päättää. Koeta kestää." Ja jatkoimme ravitehtäviä.

"You're not working
on the horse, you are
working on yourself..."
~Ray Hunt

"If you always do what you're always done.
You'll always get, what you always got."
~Pat Parelli

Kuvassa 7. ratsastuskerta, jolloin
keskityttiin jo muihin asioihin.

3. osa
Pelon kohtaaminen ja itsensä voittaminen

Kolmannella ratsastuskerralla Pilkku päätti puolestani, että nyt laukataan. Se ei tuntunutkaan niin pahalta kuin olin kuvitellut, joten sitten me laukattiin. Emme lähteneet hakemaan hyvää laukaa, vaan rentoa ratsastajaa. Sillä kun ratsastaja rentotuu on jo puolivälissä kohti hyvää laukkaa, loppu tulee oikeastaan kun ratsastaja asettelee kehonsa oikein ja pitää ajatuksen eteenpäin menevässä laukassa.(Helpommin sanottu kuin tehty...)
                                                                              Alkuun iselleni riitti pari toistoa, ja hetken aikaa seisahduttua ja rentouduttani tein pari lisää. Se riippuu ihmisestä kuinka monta on riittävästi. Ehkä yksi tai kaksi, jotku unohtavat koko pelon ja jännittämisen ja painelevat menemään monta toistoa. Kuitenkin on pidettävä mielessä, että itselle ja hevoselle jää hyvä kokemus.

Minulla on tapana esim. todella hyvän laukan noston jälkeen hypätä alas selästä ja lopettaa ratsastus siihen. Se oli hyvä ja se riittää. Loppukäynnit voipi kävellä maastakin.

4. vaihe
Itsensä palkitseminen

Tämä on minun suosikkivaiheeni ja mielestäni myös
hyvin tärkeä asia.

Palkitsin itseni rohkean ja hyvän ratsastuksen jälkeen, lyhyellä ratsastuksella Negran kanssa.
Sekä sain johdatella Negraa loppukäynneillä, se on asia joka tekee minut aina onnelliseksi, nähdä kuinka Negra haluaa vapaaehtoisesti seurata minua ja viihtyy seurassani.

Maastakäsittely opetushevosen turvallisuuden perustana -lopputyö, Huminalehto

Huminalehdon sivuille on tässä alku syksyn aikana ilmestynyt kuvien kera tallinomistajan tekemä lopputyö.

"Olen valmistunut Ypäjän Hevosopistolta -06 ratsastuksenohjaajaksi ROK17 vuosikurssilta. Lopputyöni tein aiheesta ”Maastakäsittely opetushevosen turvallisuuden perustana”. Tarjoilen nyt katkelmana lopputyön sisältöä kera kuvien. Mukavia lukuhetkiä, toivottavasti katkelmat herättävät uusia ajatuksia ja vahvistavat vanhoja."

https://www.facebook.com/media/set/?set=a.678857718864175.1073741833.190759137674038&type=3


Suosittelen jokaista lukemaan tämän lopputyön. Se herättää lukijan miettimään omia ja muiden tapoja sekä käyttäytymistään hevosten seurassa.

Ps. olen ollut jälleen linssilude :'D

Eläinten ja ihmisten välisestä luottamuksesta

Pat Parelli sanoi kerran ”Hevonen ei välitä kuinka paljon tiedät, ennen kuin se tietää että välität.”
Tämä asia pätee kaikkien eläinten kanssa. Eläimelle on tärkeintä, että ihminen välittää siitä.

          Suurimmalla osalla ihmisistä on, joku heille rakas, eläinystävä. Ajettelevatko ihmiset, mitä heidän rakkautensa merkitsee lemmikelle? Californian yliopistossa on tutkittu, että useimmilla eläimillä on sama rakkaushormooni kuin ihmisillä. Eläimetkin todella rakastavat rakkaimpiaan. Ei siis ole ihme, että koira saattaa pelastaa ihmisensä palavasta talosta, tai että eläinseura on yksi maailman parahimmista terapiamuodoista. Eläimet elävät hetkessä, eivätkä turhaan mieti menneitä.

        Eläinten ja ihmisten välinen rakkaus perustuu luottamukseen. Sellaiseen luottamukseen jota ei voi sanoin kuvalla, se on jotain hyvin suurta. Jokainen ihminen voisi miettiä, kuinka paljon lemmikkien täytyy luottaa ihmisiinsä. Niitä raahataan päivittäin paikkoihin ja tilanteisiin, jotka ovat epäluonnollisia niille. Eivätkä ne ymmärrä miksi joutuvat sinne, ne kuitenkin kestävät sen koska luottavat suuresti ihmisiinsä.

        Monet ihmiset hankkivat lemmikeilleen suuresti erilaisia tavaroita, erikoisruokia ja jopa vaatteita, vaikka eläimet tarvitsevat ainoastaan vettä, ruokaa ja RAKKAUTTA. Edes yksi kehu lemmikille päivässä, jotta eläin ymmärtää ihmisensä rakastavan sitä yhtäpaljon kuin se rakastaa ihmistään.

        Kuitenkin ihmiset hylkäävät erittäin paljon eläimiään. Ympäri mailmaa on miljoonia katukoiria ja -kissoja. Turhaan ei sanota, älä ota kesäkissaa tai lemmikin ottaminen tarkoittaa elinikäistä sitoutumista. Eläinten turvakodit pursuavat eläimiä, joka puolella maailmaa. Monet odottavat loppuelämänsä niissä, että se oma ihminen tulisi takaisin tai joku adoptoisi ja rakastaisi. Työntekijöiden rakkaus ei riitä niille kaikille. Ne eläimet tarvitsevat omat peheensä. Ne ansaitsevat tulla rakasteuiksi jälleen. Eläimet muistavat, jos niitä satuttaa, ne muistavat sen aina. Rakkaudesta ihmistään kohtaa ne kuitenkin antavat sen anteeksi, mutteivat koskaan unohda sitä. 
         Jotku lemmikkinsä hylänneet haluaisivat ne takaisin, mutta ajattelevat etteivät ne enää muistaisi heitä. Se ei ole totta. Eläin kyllä muistaa. Netissä on videoita, joissa sotilas palaa komennukseltaan ja tämän perhe ja koira ovat häntä vastassa.Näitä videoita katsoessa huomaa, ettei ihmisten riemu ole mitään verrattuna niiden koirien riemuun. Ne lähtevät jo kaukaa juoksemaan rakkaan ihmisensä tykö ja ne hyppivät ja pomppivat ja nuolevat omistajansa kasvoja. Niistä näkyy kauas, että ne ovat ikävöineet omaa ihmistään ja todella rakastavat tätä. Ei siis ihme, että monet lemmikit ns. kuolevat suruun heidän omistajiensa nukuttua pois.

       Palataan nyt takaisin ihmisen ja eläimen väliseen luottamukseen. Yllä olevassa kollaasissa on kuvia ihmisitä ja eläimistä, jotka todella luottavat toisiinsa. Kuivia on mahdollista lavastaa, jotta niissä olevat ihmiset ja eläimet näyttäisivät luottavansa toisiinsa, mutta aitouden näkee aina. Kuka nostaisi pienen kolmevuotiaan lapsen lähes kaksi metriä korkean hevosen selkään? Ainoastaan ihminen, joka luottaa hevoseen ja tietää hevosen luottavan häneen. Kun eläin luottaa sinuun se tekee mitä pyydät, vain koska se luottaa, että sinä tiedät mitä teet. Seisoisitko sinä hevosen selässä? Jos luotat hevoseen, osaat sanoa, ettei se lähde liikkeelle.

        Pystyisitkö sinä luottamaan täysin pieneen eläimeen tai saati sitten monta sataa kiloa painavaan? Miettiessänne sitä, muistakaa, että eläimet luottavat ihmisiin. Eläimet rakastavat omia ihmisiään. Miksi emme mekin rakastaisi niitä, luottaisi niihin ja kohtelisi niitä niiden ansaitsemalla tavalla.

       Benjamin Hoff sanoi: ”Moni ihminen puhuu elämille, mutta harvat kuuntelevat. Se on ongelma.”

                                                  Kirjoitettu lukion äidinkielentunnille toukokuussa 2014

Tunteella ja keskittyen hevosen kanssa

Mie ja Negra <3
Kuva tiistailta

Onko termit 'ratsata hevosta tunteella' tai 'ole hevosen kanssa läsnä' tuttuja? Tältä päivältä voin kertoa hyvän esimerkin.

Olin käyny hevosaitauksessa hetkistä aijemmin ja huomasin Negran olevan todella likainen. Lähdin siis hakemaan harjaa tallista, välillä unohduin puhdistamaan karsinatkin. Kun vihdoin pääsin takaisin laitumelle, Negra makoili katoksessa. Päivätorkku aika. Hän käänsi päätään ja höristi korviaan minun saapuessa. ”Ei sun tarvi kaunokainen nousta ylös”, sanoin sille ja istahdin maahan hänen vierelle. Hän jatkoi torkkumista minusta häiriintymättä, mutta toinen korva oli koko ajan suunnattuna minuun. Istuskelin hetken hiljaa sitten ”Negra tiiätkö, että minua ressaa tosi moni asia ja suurin osa niistä on ihan turhia...” selitin Negralle minua eniten stressaavista asioista. Puhuessani poni käänsi päätään ja katsoi suoraan minuun. Lopetettuani, hän ojensi kaulansa ja kosketti käsiäni turvallan. Siinä vaiheessa purskahdin itkuun ja tunssin stressini katoavan.

Hengitin syvään ja kuivasin silmäni. Negra tarkkaili minua. Katsoin häntä ja hymyilin ”Kaikki hyvin mamma. Kiitos.” Heti tämän sanottuani Negra nousi ylös ja pukkasi minua kevyesti otsalle turvallaan. Hän kävi kävelemässä pienen mutkan muualla ja palasi luokseni. Nousin ylös ja aloin rauhallisesti harjaamaan häntä. Negra seisoskeli kaikessa rauhassa paikoillaan. Vällilä kun oma ajatus katkesi, eli en enää keskittynyt sata prosenttisesti Negraan, hän sievästi tökkäsi minua turvalla herätten minut taas siihen hetkeen.

Harjastessani viimeisiä pölyjä Negran pyllystä ajattelin, että seuraavana vuorossa olisi pää. Siinä samassa Negra peruutti, niin että sen pää tuli kohdalleni ja laski päänsä alas ja painoin sen syliini. Kuin sanoakseen ”Tässä, ole hyvä”. Itse toljotin ponia hetken hämmennyksissäni, sillä hän oli toiminut hieman herkemmin kuin normaalisti. Negra kuitenkin nosti päänsä pois sylistäni ja lähti taas kävelylle, kuin moittien etten enää keskittynyt. Kohta hän palasi takaisin ja pään harjaus alkoi. Negra taisi nukahtaa sen aikana niin tyytyväinen se oli, ja pää päätyi takaisin syliini.

Lopetettuani pään harjauksen hetin harjan pois. Ja jatkoin Negran rapsuttamista. Mamma rakastaa, kun sitä rapsuttaa korvan ja otsatukan välistä. Hetken ajan hän oli tyytyväinen ja sitten hän pyyhkäisi päänsä pois käteni alta, käveli hieman, eteenpäin ja painoin lapansa minua vasten ”Ai kainalostako?” kysyin alkaen rapsuttaa sielä. Ponista huomasi heti, että se oli juuri se oikea paikka. Jonkin ajan päästä se paikka oli ponin mielestä raavittu. Se kävi jälleen kävelemässä pienen mutkan ja tuli takaisin luokseni peruuttamalla. Negra peruutti minun päälle. Heti osuttuaan minuun hän pysähtyi ja katsoi minuun. En ollut itse liikkunut milliäkään paikaltani, katsoin takaisin poniin. Hän otti askeleen eteenpäin ymmärten olleensa liian lähellä. Ja niin mie raavin sitä takapuolesta. Pari kertaa Negra liikahti hieman saadakseen käteni enemmän kutisevaan paikkan. Kerran Negra tuli liian lähelle varpaitani, vain parin millin päähän. Itselleni tuli tunne 'nyt on poni liian lähellä' ja heti hän reagoi hieman kauemmaksi. Kuin sanoen ”Joo, sori. Mie siirryn.”

Huomasin kynsien olevan aivan mustana rapsuttamisesta. Aloin tutktimaan kynsiäni ja Negra peruutti hieman taaksepäin ja katsoi moittien minua. Ajatukseni taas karkasi. Hän kosketti minua turvallaan. Ja taas pyyläsi takapuolensa eteeni. Siinä sitä raapiessani, tallin omistaja ajoi pihaan. ”Negra, mennään portille.” Nostin harjan maasta ja kävelin portille. Negra tuli perässä. Hän seisahtui minun vierelleni. Ja yhdessä katselimme hetken pihalle. Sitten kävelin itse ulos portista. Negra jäi katselemaan perääni erittäin tympääntyneenä ”juttu jäi kesken”.

Tämän koko jutun ydin asia on se, että kun ihminen ja hevonen on molemmat läsnä yhteistyö pelaa. Eikä tarvitse sanoja, eikä kehonkieltä vaan pelkät ajatukset riittävät. Sitten kun saa pidettyä tämän yhteyden hevoseen sekä maassa että satulassa tilanteessa kuin tilantteessa, voi sanoa olevansa tosi hyvä ratsastaja ja hevosihminen.

Hups, tämän päivittely on hieman unohtunut. Mutta kuulkaahan vaikka mitä on tapahtunut tässä muutaman kuukauden aikana. Nyt mie luetteloin teille niistä 4 parasta muistoani. :)

1. Pohjolan Sanomat (paikallislehtemme) kävi tekemässä lännenhevosista lehtijutun. Ja mie pääsin Lennin kanssa poseeraamaan lehteen!

   2. Vappu tallilla. Kävin vappuaatton kuvaamassa Alisan tuntia.

  3. Löysin vihdoinkin Negran laukkanappulat. Tässä asiassa tärkeintä oli: positiivisuuden vahvistaminen ja oikeassa kohtaa ponin palkitseminen.

  4. Olen haaveillut jo pitkään pääseväni töihin eläinten parissa ja se Ruotsiin muuttaminenkaan ei olisi pahiteeksi. Nyt sitten BOOM! Äiti kertoi, että minua oli  pyydetty kesäksi kylään eräälle maatilalle Ruotisiin. Äitini ystävä oli kertonut miehensä siskolle minusta ja minun heppaharrastuksesta ja siitä miten paljon tykkään olla eläinen seurassa. Hän taas oli kertonu minusta maatilan omistaville ystävilleen, ja nyt mie sitten matkaa sinne kuukaudesi. Olen nyt kerran tavannut nämä ihanat ihmiset, jotka toteuttavat unelmaani. Sain katsoa kaksi tuntia kuvia heidän lehmistä, kissoista, koirasta ja ISLANNINHEVOSISTA. Mie saan ratsastaa siellä niin paljon kuin haluan ja siellä on kuulemma aivan ihanat maatot ja järvi missä käydään päivittäin uittaan heppoja. Naapurista löytyy ratsastuskoulu ja toisesta suunnasta iso länkkäritalli. Tulen varmaan ottamaan issikoila länkkäri tunteja ja käyn ihmetelemässä enkkutallin menoa. Äääh, enää en malttaisi odottaa. Kun koulu loppuu tämä tyär lentää heti Ruottiin, eikä haluu tulla enää kotiin. Hejdå! Jag måste berätta allt till ni!

Erilaista ratsastelua

Tänään tuli käytyä tallilla, vastoin tottumustani. Tosi outoa, että on vasta tiistai kun pari vuotta on aina mennyt tallille perjantaisin. Naapuri pyysi mukaan (käymme samalla tallilla), kun hänellä oli tunti.
   Menin tallille siinä uskossa, että juokusutan Krisun (yksityisheppa), koska sitä tarvittasiin tunnilla seuraavana päivänä. Naapurini olikin ainut tunnilla, joten otinkin Krisun ratsastukseen.
   Krisu ei ollut liikkunut muutamaan päivää ja yleensä kerää virtaa siinä tapauksessa, joten päätimme juoksuttaa sen ensiksi. Heitin Krisulle vaihteeksi selkään lännkärisatulan (heppa on englantilaisesti koulutettu ja sillä ratsastetaan sillä tyylillä) ja länkkärisuitsetkin laitoin. Eipä tarvinnut miettiä varusteiden outoutta. Suitsien päälle laitoin narupäitset.
   Johanna ensiksi juoksutti Krisua viisi - kymmenen minuuttia. Juoksutuksessa perustana oli, saada hevonen kuuntelemaan ihmistä ja odottamaan milloin ihminen taas pyytäisi jotain. Krisu rentoutui juoksutuksen aikana joten otin päitset pois ja hyppäsin sille selkään. Jatkoin pääty-ympyrällä käynnissä samaa. Kuuntele ihmistä se juttelee sulle, ja saat kehuja, joka kerta kun menee hyvin: pieni sisäohjan myötäys, taputus kaulalle ja kehu äänellä. Jonkin ajan kulutta Krisun tarmokas käynti rauhoittui, askel piteni ja tempo hidastui. Johanna ehdotti, että kokeilisin pysyisikö Krisu yhtä rauhassa myös ravissa. "Kehräsin" Krisun raville. Käytännössä siis ajattelin ravia ja painoin hieman pohkeilla, sanoin myös ääneen ravi ja maiskautin kevyesti. Pari askelta rauhallista ravia, kehu ja käynti. Muuttelin toistoja aina eri kohtiin, ettei Krisulla ei ollut mahdollisuutta ennakoida missä ravataan ja missä kävellään. Lopputunnista Krisu malttoi ravata rauhallisesti koko pitkän sivun, tästä palkitsin sen hyppäämällä alas selästä ja kävelemällä loppukäynnit maasta.

Räntäsateesta hiemen märkä Krisu

En kirjoittanut viime viikon tunnistani mitään, koska mielestäni siitä oli niin hankala kirjoittaa. Nyt tämän viikon tunnista on vielä hankalampi kirjoittaa. Molemmilla tunneilla minulla oli se sama ongelma.

     Näin alkuun sanon, etten halua pudota. En hevosen selästä, en tuolilta, en mistään. Se on vain niin. Kaikkihan tietävät, että hevosen selästä joskus tulee ala. Itsekkin olen tullut useasti, mutta siihen on jäänyt se jännityneisyys. Tulenko alas vai enkö. Joidenki hevosten kanssa on helpompaa kuin toisten.

     Olen kirjoittanut Negran kärttyämisestä (joka johtuu vain minusta itsestäni, ei ponista). Itse en aina ole niin rento silloin kuin haluaisin. Eilenkin laukan nostoissa Negra alkoi suihkimaan ylös ja vähän joka suuntaan. Ei sillä Negran pukit ovat pieniä, mutta itseä hermostuttaa, joten satulaan ne tuntuvat isoilta.

     Siinä sitten aikani yritin koota itseni ja saaha edes yhden kunnolla onnistuneen laukkapätkän. Kunnolla onnistuneella tarkoitan sitä, että kumpikaan, ei Negra enkä minä, "kyselisi" mennääkö me eteenpäin vai ei. Ja sitä, että minä sanon milloin on käynti, ei se että hevonen päättää. Lopulta se tuli sieltä, lukemmattomien "taisteluiden" jälkeen. Jos nuo "taistelut" kuvasi, englantilaista ratsastusta harrastavat eivät näkisi siinä mitään erikoista (en halua väheksyä teitä, mutta se on tosi). He näkisivät vain pukittelevan hevosen ja ratsastajan joka pitää satulan nupista toisella kädellä kiinni. Niistä joskus myöhemmin lisää.

   En osaa komentaa tarvittaessa Negraa tarpeeksi kovasti. Tai osaa, en halua. En halua pukkeja. Minun pitäisi napauttaa ponia ohjan päällä, eli sama asia kun napauttaisin raipalla. Mutta en tee sitä ja saan aina vain uudelleen pukkeja. Jos sen saisi tehtyä muutaman kerran kysely loppuisi. Toisaalta meillä menee useasti myös todella hyvin.

   Olen ratsastanut nyt kaksi viikkoa yhdellä kädellä. Ja kyllä me yleensä ratsastamme "normaalilla tavalla" eli kahdella kädellä. Joskus kuitenkin vaihtelun vuoksi menen yhdellä kädellä. Se myös pakottaa käyttämään enemmän jalkoja ratsastettaessa. Nyt ajattelin pitää itselleni kuukauden jaloilla ohjaus reenin. Ei se niin hankalaa ole, kun muistaa, etteivät jalat oikeastaan ole ainoat joilla ohjataan. 

   Ohjilla kosketetaan hevosen kaulaa käännyttäessä, jalkoja käytetään käännyttäessä, mutta hevonen ei käänny ellei maha käänny. Maha on ratti. Okei nyt kaikki ihmettelevät "Maha?! Missä katse?" Kun kääntää sievästi mahaa kaarteessa, myös katse siirtyy, ja se siirtyy tarpeesi. Päätä ei tarvitse erikseen kääntää.

  Negra toimii todella hyvin, kun se saa työskennellä pitkällä kaulalla ja kukaan ei vaikuta sen päähän mitenkään. Toinen asia missä Negra on hyvä on jog. Hidasta ravia, semmoista mistä jokainen ratsatuskoulun opettaja huutaa "lisää ravia hevonen nukkuu!" Se on Negran bravuuri. Monissa lännenratsastuskisoissa vaaidaan hitaita askellajeja: jog ja lope (hida laukka), mutta silti liikkeen pitää pyöriä ja rullata eteenpäin. Hevonen ei saa olla puolinukuksissa.

  Me myös testasimme nopeus testejä. Ravia pituushalkaisijaa pitkin, seis, rauha, peruutus, rauha, ravia. Rauha tuolla tehtävässä, tarkoittaa, semmosta parin sekunnin aikaa jolloin hevoseen ei vaikuteta laikaan, se saa olla rauhassa. Aina kun onnistutaan tai hevonen yrittää parhaansa se palkitaan. Sisäkädellä käydään silittämässä kaulalta ja kehutaan äänellä.

  Negralla on hyvät refleksit ja se on hyvin kevyt ratsastaa joten tehtävä oli kohtalaisen helppo. Ainut ongelma oli oma käteni. Negran päähän (kuolaimettomat suitset) ei saa koskea lainkaan. Pitäisi vain nojata taakseppäin ja heiluttaa jalkoja. Se riittää peruutukseen. Aina ei mene suoraan, mutta se ei haittaa kunhan suunta on oikea. Itse otan hieman ohjasta, joka kerta ja Johanna huomauttaa joka kerta "Ohjat pois. Elä ees koske niihin."

Kommenttit ovat tervetulleita (ja toivottuja) :)

Pihamaamaastoilua

Tänään oli pitkästä aikaa mahtava ilma. Ei tuullut, eikä ollut paukkupakkasia. Olin illalla pyytänyt ystäväni Alisan, joka myös ratsastaa Huminalehdossa, mukaani. Aloitimme päivän karsinoiden siivouksella ynnä muulla työn teolla. Siinä töidän lomassa kerkesimme hieman valokuvailemaa ja lopulta haimme hepat ja lähdimme ratsastamaan. Johanna haki kameran ja tuli kuvaamaan.

    Oli kyllä mahtava ratsastaa kunnolla pihalla pitkästä aikaa. Viime aikoina on voinut vain kävellä, kun on ollut niin kylmä. Kävimme ensksi ratsastamassa läheisellä hiekkatiellä, josta sitten hakeuduimme pellolle. Lenni ei suostunut laukkamaan hangessa, joten lähdimme laukaamaan kentälle.

    Minun on ollut hieman hankala saada Lenni laukkaamaan kunnolla. Laukka ei ole joko pyörinyt kunnolla tai sitten Lenni on painanut makkarana eteen päin. Nyt, omaksi yllätyksekseni, heppa kulki muodossa ja liikkui tarmokkaasti. Ei voi olla muutakuin tyytyväinen itteen ja heppaan.

Ratsastakaame yhdessä, vaikka auringon laskuun

Hops, ylämäkeen

Alisa ja Kata-poni

Tahtoessaan mahtavan näköinen papparainen.

Parasta seuraa mitä vain vois toivoa <3

Kommentit ovat tervetulleita. :)