Preeriatuuli: marraskuuta 2016

Valitettavasti lupailemani ratsastuspostaus saa jäädä odottamaan aikaa, jolloin saan kuvaajan mukaani tallille. Anteeksi.

Pidemmittä puheitta kuitenkin asiaan. Kymenlaaksoon satoi viime viikolla ensilumi. Ensilumi! Voitteko kuvitella? Ah, niin ihanaa! Tutuu kuin olisin herännyt syvästä unesta. Maailma on jälleen valkoinen. Minun makuuni lunta on aivan liian vähän, mutta silti on lunta, ja se on tärkeintä. Ei uskoisi, että vuosi sitten tänne muuttaessani ruoho vihersi ja lumi tuli vasta tammikuun puolella.

Kävimme jo perjantai-iltana Sasun kanssa tutkimassa lumista kenttää. Käveleskelimme kentällä ilman satulaa, nauttien illan hiljaisuudesta ja pimeydestä oman valokuplamme ympärillä. Laskeuduttani selästä päästin Sasun irti ja aloimme tehdä seuraamisharjoituksia. Sasu kävelee nätisti perässäni, mutta pysähdykset menevät yleensä pitkiksi. Pyrin aina siihen, että hevonen pysähtyisi heti kun olen itse pysähtynyt. Sasu kuitenkin ottaa yleensä vielä askeleen tai kaksi ennen kuin pysähtyy. Meillä on yhteistä taivalta vasta kuukausi takana, joten olen tyytyväinen Sasuun. Ensimmäistä kertaa harjoitellessamme Sasu käveli aina pysähtyessäni luokseni ja kosketti minua. Sasu alkaa myös vähitellen ymmärtämään, että en halua sen tulevan syliin. Käsivarren mitan päähän on hyvä pysähtyä. Lähemmäs saa tulla luvan kanssa.

Mie, Sasu ja tallikisu omassa kuplassamme.

Lauantaina aurinko paistoi hienosti, joten otin kameran mukaani. Ajattelin tehdä alkuun samoja seuraamisharjoituksia, kuin edellisenä iltana. Kentälle päästyämme Sasu päätti ottaa ensimmäiseksi lumi/hiekkakylvyn. Sen jälkeen herra ravasi hitaasti kolme kertaa kentän ympäri ja tuli luokseni kuin kysyen: "Mitäs sitten tehtäisiin?" Läksimme talliin.

Tallissa harjasin Sasun ja satuloin sen. Palasimme sen jälkeen kentälle. Tarkoituksenani oli ratsastaa mahdollisimman rennolla hevosella ja olla itsekkin rento. Saada yläkaulan lihasnäkyviin ja muutenkin hieman hevonen oikeaan asentoon. Lauantaina oli ensimmäin kerta kun ei tarvinnut käydä, joka kerta raviin lähdettäessä Sasun kanssa keskustelua aiheesta: "En halua että juokset kovaa, selkä alhaalla ja kaula ylhäällä jännittyneenä." Ritti kun kerran kävi keskustelun. Vähitellen me kehitytään ja meidän yhteistyö paranee. Jokainen kerta on vähintään yhtä hyvä kuin edellinen ja jopa parempi.

Sunnuntaina oli vuorossa maneesissamme hieman laukan nostojen harjoittelua. Sasu on tottunut, että ratsastajalla on aina raipat tai kannukset. Käynnissä ja ravissa pärjäämme hyvin ilman kumpiakaan. Laukassa huomaa eron. Laukka kyllä nousee, mutta se ei tahdo jatkua, vaikka ratsatan eteenpäin. Tämä on asia, jossa meidän pitää vielä Sasun kanssa oppia puhumaan samaa kieltä. Esim. Olen tottunut imaisemaan laukkaa nostaessani ja kannustaessani hevosta laukkaamaan enemmän. Kunnon lämminverisen tavoin Sasu vain kiihdyttää raviaan. Ei siinä mitään, herra tekee vain niin kuin herralle on opetettu ja pöljä ratsastaja pyytää jaloilla laukaa ja sanoo ravi. Kuten sanoin, vielä pitää harjoitella.

Kokeilin myös miten hyvin Sasu reagoi paino- ja pohjeapuihin kääntäessäni. Kävelimme lähes ohjitta, en siis vaikuttanut käsilläni hevoseen lainkaan. Kyllähän se sieltä reagoi ja kääntyi. Hitaammin kuin mihin olen tottunut, mutta kääntyi silti, mikä on tosi hyvä asia.