Mietteitä aikojen takaa osa 2

Hei, näin Lounais-Lapissa olleen jutun tallistanne, joten päätin käydä tallinne nettisivuilla. Siellä huomasin ilmoituksen, että tarvitsette apua tallityöhön. Voisin auttaa.

Olen 16-vuotias tyttö Vojakkalasta. Pituutta minulla on n. 158cm.
Lyhyydestäni huolimatta olen käsitellyt myös suuria hevosia. Ja lyhyyteni ansiosta ponit ovat lähellä sydäntäni.

Olen aloittanut ratsatuksen vuonna 2002. Ratsastuksessa on ollut hieman taukoja, joten olen ratsastanut n. 7 vuotta. Tallille, jolla tällä hetkellä käyn, on 40km matka, yhteen suuntaan, joten etsin tallia lähempää. Tallia jolla saisi olla hevosten kanssa, ja tehdä muutakin kuin vain ratsastaa. En tiedä tarkalleen, mikä on ratsastustasoni, mutta se on vähintään HeB. Tallityössä olen ahkera ja luotettava. Välttämättä en kaikkea osaa, mutta silloin kysyn neuvoa. En häpeä neuvojen kysymistä.

Olen käsitellyt monenlaisia hevosia. Ravihevosia, kilttejä poneja/hevosia, eri kokoisia poneja ja hevosia, pieniä ja pippurisia poneja, hevosia jotka uhittelevat... Olen ollut usein tekemisissä erään hevosen kanssa,joka uhittelee karisinassa, jos sitä ei saa heti kiinni. Ja kentällä sillä on ollut tapana heittää parin kuukauden välein ratsastaja alas selästään (nykyään käytetään gramaaneja estämään nämä ilmalennot).

Toivon, että harkitsette minun ottamista apulaiseksi tallityöhön.

Toivottavasta otatte yhteyyttä minuun.

Hanna

Hei Hanna!

En kerkeä näin äitiyslomalla hirveän nopeasti sähköposteihin vastaamaan, mutta tässäpä nyt vastausta.

Toki olet tervetullut käymään meillä, niin voidaan paremmin sitten katsoa, olisitko passeli hoitajatyttö meille. Saatko kuinka usein kyytiä vanhemmiltasi tänne Karunkiin?

Kerronpa omat odotukseni meillä käyvää hoitajaa/talliapulaista/ratsastajaa kohtaa, jotta toiminta olisi sekä minulle että sinulle helpointa.

- Eli oletan että karsinat puhdistetaan kunnolla, toki näytän miten meillä karsinat siivotaan ensimmäisellä kerralla. Turve siis käytössä.

- Talli on siisti käyntisi jälkeen, turhaan en nipota, mutta tavarat omalla paikallaan jne.

- Pärjäät itsenäisesti meidän hevosten kanssa. Kuun lopusta meille jää enää Negra ja Kataponi, molemmat on todella kilttejä ja helppoja käsitellä.

- Olet kiinnostunut luonnollisista hevosmiestaidoista, meillä käsitellään hevosia näiden periaatteiden mukaisesti. Joten haluan että kaikki hevosia käsittelevät ihmiset toimivat samalla tavalla. Näistä tyyleistä kerron sinulle, jos tulet käymään.

- Tulet pääosin aina silloin kun lupaat tulla, tietysti yllättäviä menoja ja muita voi aina tulla. Mutta joillain ihmisillä on tapana luvata ja perua viime hetkessä, niin tällainen tyyli vaikeuttaa minun elämääni turhan paljon.

- Pärjäät Negran kanssa ratsastaessa. Poni ei ole vaikea, mutta olen sen kanssa lähtenyt nyt enemmän työskentelmään lännenratsastuksen tyylillä. Muutamat perusjutut siis opettaisin sinulle ennenkö pääset enemmän ratsastamaan ja liikuttamaan Negraa.

Jos ylläolevat kohdat ei tunnu sinusta liian "pahoilta", niin voidaan sopia aika, niin voit tulla piipahtamaan. Ajalla ei niin väliä, mutta minulla häätyy olla lapsille peräänkatsoja siksi aikaa.

Vanhemmilta haluaisin sitten muuten lupalapun ja oletan että sinulla on joku tapaturmavakuutus voimassa? Tietysti voit liittyä meidän ratsastusseuraankin, jonka kautta sinulle tulee sitten suoraan vakuutus.

Johanna

Hei, koska voisin tulla tutustumaan? Päivät la 21.1 (klo. 15 jälkeen), su 22.1
(aamusta), la 28.1 (mikä aika vain) ja su 29.1 (mikä aika vain) sopisivat minulle.
Kysyin vanhemmiltani kuinka usein he voisivat kuskata minua teille.
Viikonloppuna ja mahd. kerran viikolla (jos ei ole kokeita) ja lomilla useammin.
En ole ikinä kokeillut lännenratsastusta, se ei varmaan haittaa, mutta haluaisin oppia. Minulle hevonen on aina ollut enemmän ystävä kuin harrastamisväline.

Minulla on tapana tulla aina silloin, kun sovitaan. Riippuen kuskista olen yleensä etuajassa tai täsmälleen oikeaan aikaan.
Ja tapaturmavakuutus on voimassa.

Hanna

Hei. Tule vain tänä sunnuntaina jos pääset? 9-10 välillä laittelen hevoset yleensä ulos. Riippuen siitä miten meillä menee aamu pikkuneitien kanssa.

Mutta voitas sopia vaikka tuo klo.10?

Ota ratsastuskamppeet mukaan, niin katsotaan miten pärjäilet, josko pääsisit käväseen selässäkin. :)

Johanna

Minusta nuo yllä olevat viestini kuvastava silloista ikääni ja mitätöntä ymmärrystä hevosia kohtaan. Toki luulin ymmärtäväni, mutta nyt tiedän paremmin. Nuo viestit olivat ensi askeleeni matkalla paremmaksi hevosihmiseksi, matkalla joka jatkuu varmaan niin kauan kuin elän. Tällä matkalla on aina uutta opittavaa, ja paras opettaja on se nelijalkain eläin, jota hevoseksi kutsutaan.

Alkuun menin siis tallitytöksi Huminalehtoon. Kävin sunnuntaisin ja tehtävänäni oli siivota karsinat. Muistan ensimmäisen päivän tallilla kuin eilisen, emme meinanneet aluksi löytää tallille, vaan ajoimme risteyksen ohi ja harhailimme Aaronpään kylällä edestakaisin, kunnes soitin Johannalle. ”Junarata yli ja ekoilta postilaatikoilta oikealle”, tuli vastaukseksi. Itse olen tuosta lähin neuvonut ihmisiä juuri samoin sanoin tallille, eikä kukaan ole koskaan ajanut ohi. Tapasin Johannan ja koirat (Vilma ja Jermu) tallin edessä, vaihdoimme siinä muutaman sanan ja menimme koirien kanssa talliin. Johanna kyseli minulta hieman erinäisiä asioita ja sitten aloimme hommiin. Puhdistettavia karsinoita oli kolme ja Johanna käytti yhtä niistä opettaakseen minua. Karsinan siivouksen keskeyttivät vain koirat, jotka tulivat juosten karsinaan. ”Katso Jermu osaa seistä, ” muistan Johannan sanoneen ja pyytäneen Jermua seisomaan takajaloillaan. ”Vilmakin osaa, mutta se on vähän mänkki.” Piakkoin Johanna jättikin minut yksin talliin ja meni käymään sisällä. Jatkoin karsinoiden puhdistamista, ja jonkin ajan kuluttua Johanna käväsi katsomassa. ”Me lähdetään hoitamaan meidän kansalaisvelvollisuuksia ja käydään äänestämässä näissä vaaleissa. Pärjääthän sie? Me tullaan pian takas.” Vakuutin Johannalle pärjääväni.

Siitä se lähti, tarinani Huminalehdossa. Kuljin sen talven vielä Kosken Ratsutilalla ratsastamassa, mutta joka kerta lähdin tallilla aina vain haluttomammin. Halusin Karunkiin, Huminalehtoon, en mihinkään Koskelle. Muistan tuon ensimmäisen talven ihana aikana, mutta toisaaltaan aika tuskaisena. Opin erittäin paljon hevosista ja itsestäni, mutta tieto lisää tuskaa kuiten sanotaan. En pystynyt enää katsomaan hevosia ruusunpunaisien lasien läpi vaan oli aika avata silmäni ja kohdata totuus.

Tuona talvena ratsastin muutaman kerran Negralla ja vietin viikoittain aikaa Kata-ponin kanssa, harjaten sitä ja talutellen ympäri pihamaata. Opettelimme yhdessä myös ohjasajon alkeita. Oi niitä aikoja. Kevään saapuessa saapui myös Pilkku. Ja lauma sai yhden kaviokkaan lisää, niitä oli tuohon aikaan neljä. Uusi tulokas Pilkku, Negra, Kata ja yksityishevonen Taavi.

Hmm.. Taavi. Suurin syy siihen, että minä uskon koko sydämmestäni, jokaisen voivan muuttua. Oli sitten ihminen saati eläin. Tässä vaiheessa, kyyneleet nousevat silmiini. Voi, Taavi. Muistan kuinka hermostunut se oli ja se kutoi lakkaamatta. Heittelin kerran hevosille heiniä aidan yli ja Taavi työnsi pään eteen, joten seuraava heinäkasa osui sitä suoraan päähän. Se säikähti sitä suunnattomasti, en ole ikinä nähnyt yhtään hevosta niin peloissaan. Pelko suorastaan huokui siitä. En tiedä mitä kevään aikana tapahtui, mutta Taavi alkoi muuttua aluksi vähitelleen. Pystyi harjaamaan Taavia laitumella samalla tavalla kuin muitakin hevosia. Se jopa piti siitä, kun sitä rapsutti.

Olin kesätöissä kun Johanna soitti minulle, että Taavi jää asumaan heille. Sen omistaja oli käynyt hakemassa sitä pois, mutta herra oli alkanut nojaamaan vinkan seiniin tavalla, että kuljettaminen ei olisi ollut turvallista. Niinpä se jäi Karunkiin. Mutta tämän jälkeen Taavi oli kuin eri hevonen. Se muuttui täysin, siitä tuli aivan ihana kaveri. Valitettavasti herran vanha jalkavamma uusi, eikä ollut mitään tehtävissä. Nyt hän nukuu ihkiunta pellon perällä paikassa, joka kesäisin kukkii mitä kaunemmissa väreissä. Rauhaisaa unta ystäväisemme, muistelemme sinua lämmöllä.

Tuo kesä oli yksi ihanimmista oli lämpöä ja aurinkoa oli Pilkku ja Negra ja ihanat maastoretkemme. Se oli ihanaa. Olin kevään tullen lopettanut kokonaan Koskella ja olin tyytyväinen tuohon päätökseen. Paikkani oli Huminalehdossa ei missään muualla.

Kesän edetessä alkoivat myös ratsastustunnit pyöriä Huminalehdossa ja ratsastuskenttä valmistui. Kesään mahtui myös paljon muuta. Juuri reilua viikkoa ennen koulun alkua lensin Pilkun selästä jalustinteni irrottu kesken reippaan laukan. Tämän seurauksena en pystynyt juuri kävelemään viikkoon, enkä juoksemaan metriäkään 4 kuukauteen. Se on pahin putoamiseni. Toivottavasti, en enää tule loukkaamaan itseni samalla tavalla se ei ollut mukavaa. Alaselkäni nimittäin oireeilee vieläkin juostessani yhtäkkisesti tai istuessani pitkiä aikoja huonossa asennossa. Mutta takaisi satulaan päädyin kaksi viikkoa tippumisestani ratsunani Negra. Kuntotun selkääni Negran kanssa, seuraavan kuukauden. Sitten palasin ratsastamaan Pilkulla, mutta meidän yhteistyömme rakoili pitkin talvea, kunnes siirryin täysin työskentelemään maastakäsin Negran kanssa.

Se oli rankkaa aikaa. En kyennyt peloltani ratsastamaan lainkaan. Onneksi Johannan sitkeys ja Negran lempeys saivat minut takaisin satulaan hitaasti, mutta varmasti. Ja nyt olen täysin kunnossa. Nautin ratsastamisesta ja hevosten kanssa työskentelystä. Kaikki Huminalehdon karvakorvat ovat

minulle rakkaita. Näiden upeiden hevosten kanssa työskentelly ja Johannan opit eivät suoranaisesti ole muuttaneet minua, ne ovat avartaneet maailmankuvaani ja avanneet silmäni. Opettaneet minulle monia toinen toistaan ihmeellisempiä asioita, joista tärkempänä nousee esiin läsnäolo. Ilman tämän asian vahvistamista, en olisi minä. Lännenratsastus, luonnolliset hevosmiestaidot ja EASEL eivät ole, jotain minkä voisi kytkeä pois päältä halutessaan. Kun niitä oppii niihin sitoutuu, ja siihen sitoutuu koko sielullaan. Se seuraa mukanan elämässä tallin ulkopuolellakin eikä siitä pääse eron. Eikä tarvitsekkaan, sillä se on lahja. Se on ymmärtämisen lahja, jonka soisin jokaiselle ihmiselle niin eläinten omistajalle kuin muillekkin.

Olen nyt ratsastanut Huminalehdossa kolme vuotta. Olen viettänyt lukuisia päiviä siinä pihapiirissä, eikä se ole minulle enää vain talli missä käyn siivoamassa karisinoita ja ratsastamassa. Se on paikka, jossa sieluni todella lepää. Se on paikka, jossa minä todella saan olla minä. Paikka jossa saan viettää aikaa upeiden ihmisten ja koirien ja kaviokavereideni kanssa. Tällä koko paikalla ja sen asukkailla on aina erityinen paikka sydämmessäni. Kiitos!