Automaatti vai manuaali

Osaatko sanoa liikkuuko hevonen oikeasti yhteistyössä ratsastajan kanssa vai kulkeeko se itse ns. autopilotti päällä? Oletko todella itse aina ohjaksissa?

Uskaltaisin mennä väittämään, että suurin osa ratsastuskouluhevosista on tottunut puksuttamaan eteenpäin autopilotitta, automaatti päällä. Ne oppivat muistamaan: mihin suuntaan on ratsastustunnin aikana käännytty pituushalkaisijalta, mihin tulee voltti ja missä nousee laukka. Valitettavan suuri osa ratsastajista ei osaa erottaa kulkeeko hevonen automaatilla vai manuaallilla. Yleensä tämä huomataan ainoastaan hevosen ennakoidessa laukan nostoa. ”Hevonen ennakoi.” ”Tämä hevonen kuumu.” Kuulostaako tutulta?  Ne ovat yleisimmät asiat, mihin vedotaan. Ensimmäinen väite on oikein, mutta kuinka moni ymmärtää hevosen kulkevan automaatilla ja toimivan siksi kyseisellä tavalla. Tai että hevonen toimii samalla tavalla muissakin asioissa.

Yleisin tapa saada hevonen todella manuaaliohjaukselle eli kuulolle. On muuttaa koko ajan hieman tehtäviä, jotta hevonen ei pysty ennakoimaan vaan sen täytyy kuunnella ratsastajaa ja kysyä tältä ”Mitä tekisimme seuraavaksi?”

Jos esimerkiksi ratsastaa pituushalkaisijaa ja hevonen on selvästi kääntymässä vasemmalla on viisainta lähteä oikealle. Aina päinvastaiseen suuntaan kuin mihin hevonen olisi itse menossa. Silloin hevonen ei ole varma suunnasta ja kysyy ratsastajalta ”Kumpaan suuntaan?” Samoin laukannostoja, pysäytyksiä ja peruutuksia ei kannata tehdä aina samassa kohdassa. Vain parin askeleen muutoskin vaikeuttaa hevosen ennakoimista. Ja saa sen kuuntelemaan ratsastajaa.

Jokaisen kannattaa miettiä seuraavan kerran kun istuu hevosen selkään: onko itse todella ohjaksissa vai puksuttaako hevonen nätisiti manuaalilla eteenpäin. Ero voi parhaimmillaan olla hiuksen hieno ja vaihdella useita kertoja yhden ratsastustunnin aikana. On taito oppia pitämään koko ratsastuksen ajan manuaaliohjaus itsellään. Itselläni usein hevonen ajautuu autopilotille, kun kuuntelen opettajaa tai puhun jollekin. Näissä tapauksissa en ole enää kykenevä kesittymään 100% ratsastukseen vaan keskittymiseni tippuu 50-80%:iin, mikä ei ole tarpeeksi säilyttääkseeni hevosen manuaalilla.

Hevosta kannattaa myös kehua kun se tekee hyvin. Sanoa hevoselle 'hyvä', kehua sitä mielessään tai käydä pikaisesti sisäkädellä rapsuttamassa kaulalla. Näin se pysyy tyyväisenä ja saa lisää motivaatiota keskittymiseen.

Mietteitä aikojen takaa osa 1

3/2014

Nostan satulan Pilkullisen selästä. Huoh, olipa se korkealla ja
niin painava. Ei ole vapaita käsiä, joilla sulkisin karsinan oven.
”Oota siinä, vien tämän pois.”
Tullessani satulahuoneesta näen kaviollisen ystäväiseni olevan puoliksi ulkona
käytävä toisella puolella olevasta karsinasta. Tutkimusmatkailua.

”Pilkkuuu... Mitä teet?”
Hevonen on jähmettynyt nähdessään minut. Sen ilmeestä näkee sen ajattelevan:
”HUPS. Ai, käskiks sä mun seisoa?”

Hetken kuluttua Pilkullinen kävelee seisomaan omaan karsinaansa,

erittäin tympääntyneen näköisenä. Se jää oven suuhun katselemaan.
”No, okei sitten”, se sanoo ilmeellään.
En voi itselleni mitään, vaan purskahdan nauruun.

Sen seurauksena se tuijottaa minua loukkaantuneen näköisenä.
Käyn hakemassa porkkanan.

17.1.2015

Ratsastan mielestäni maailman parhaimmalla tallilla. Sinne kaikki ovat tervetulleita ominaitsenään. Siellä korostuvat asiat: rauhallisuus, kiireettömyys (ei kuitenkaan laiskuus) ja läsnäolo. Siellä ihmiset tiedostavat hevosten olevan sosiaalisiayksilöitä, joilla on kaikilla oma persoonansa ja tarpeensa. Hevoset ovat avoimia ja kertovat ihmisille mielipiteistään.

Miten minä olen päätynyt tällaiseen paikkaan? Millaisia talleja ja hevosia olen tielläni kohdannut?

2007

Olin ensimmäisellä luokalla ja se taisi olla syksyä 2002, kun läksin ensimmäiselle ratsastustunnilleni. Takanani oli useita pyskologin kanssa käytyjä keskusteluja ja niiden lopputulos oli ratsastusharrastuksen aloittaminen. Ensimmäinen talli, jossa kävin oli Hennylän Hevoset ja Issikat, Tornion Aapajoessa. Minulla ei ole suuren suuria muistikuvia siitä ajasta, opetus oli varovaista ja ratsastimme sähkölangoilla (sähkö ei sentään ollut päällä) aidatulla pellolla. Mutta hevoset (joilla ratsastin) olivat ihanan ystävällisiä ja kilttejä. Ne olivat kaikki aina samasta laumasta, joten ei tarvinnut varoa toisia. Meillä on kuvakin, kun ratsastan kaverini kanssa peräkkäin ja takana tulevalla hevosella on pää edellä menevän pyllyn päällä. Tunnin jälkeen hevoset jätettiin irti syömään heinäpaalille ja riisuttiin satulat pois. Muistan meidän joskus leikkineen tunnilla hippaa (meitä oli 3 pikkutyttöä). Töltättiin vauhdilla toistemme perässä kunnes joko oma kätemme tai hevosen turpa osui jahdattavaan, silloin vaihtui vuoro. Nyt välillä mietityttää, että mitähän ihmettä sitä silloinkin kakarana on tullut tehtyä. Minulle on jäänyt vahva muistikuva yhdeltä tämän tyyppiseltä tunnilta. Yksi hevosista innostui ja hypähti hieman. Selässä olevalla pikkutytöllä petti tasapaino, mutta sai harjasta kiinni ettei pudonnut. Hevonen jähmettyi siinä samassa kun tunsi ratsastajan tasapainon pettävän ja pysyi paikallaan, kunnes hän oli taas kunnolla satulassa, minkä jälkeen käänsi päätään ja katsoi tyttöä: ”Kaikki ok?” Aika on kullannut nämä muistot, mutta toisaata taas vahvistanut muistojani äkäisistä hevosista, joka seisoivat polviin asti ulottuvassa mudassa. Viivyin tällä tallilla reilun vuoden.

2008

Toinen talli, jossa kävin oli oikea katastroofi, Pajari, eli virallisesti Merilapin Hevospalvelu oy. Tällä tallilla kävin kokonaista kuusi kertaa ja minulla on vain rutkasti huonoja muistoja paikasta. Ratsastin viisi kertaa kuudesta samalla valkoisella ponilla. Jo ensimmäisen tunnin aikana sain ihmetellä hevosen selästä lentäviä ratsastajia, se oli täysin uutta minulle. ”Miten viisi ratsastajaa voi pudota saman tunnin aikana, ja se yksikin useamman kerran?” En käsittänyt sitä. Olinhan itsekkin pudonnut muutamia kertoja ratsastaessani sivuttain, laskeutuen suoraan jaloilleni. Mutta siellä hevoset näyttivät todella haluavan ratsastajistaan eroon, ja suurin osa hevosista vieläpä! Siinä oli pikkutytöllä ihmeteltävää. Niihin aikoihin tallille oli rakenteilla maneesi, menimme sinne tunnillani numero neljä, koska ulkona satoi kaatamalla. En tiedä olivatko hevoset olleet siellä aikaisemmin, tuskin. Maneesi oli tuolloin viimeistelyä ja ikkunoita vaille valmis, ikkunoiden tilalla oli muoveja, jotka läpättivät ja kahisivat tuulessa. Useat meistä saivat tuta sen sillä kyseisellä tunnilla, minä myös. Muistan ponin hypänneen sivulle ja tasapainoni pettäneen yhtäkkisen liikkeen vuoksi. Seuraavaksi tajusin makaavani maassa ponin etujalka iskeytyen parin sentin päähän kasvoistani. Ratsastuksen ohjaajalta, sain vain vihaisia sanoja kun typerä lapsi meni tippumaan ja itkeekin vielä kaiken lisäksi, selkään ja äkkiä, hemmetti. Sen jälkeen halusin taluttajan tunnin loppuun ja seuraaville tunneilleni. Kunnes kuudennen tuntini puolivälissä hyppäsin ponin selästä jätin sen taluttajalle maneesiin, sanoen ohjaajalle etten ikinä enään astu jalallani tuohon paikkaan, enkä ole vielä tähän päivään mennessä tehnyt niin. Taisin olla tuolloin toisella luokalla.

2009

Alkoi uuden tallin metsästys, ja lopulta tuttavamme suosittelivat minulle Wanhankummun Tallia, Karungissa ja siitä tuli kolmas talli, jossa olen käynyt tunneilla. Muistelen tuota pari kuukautta, jotka sielä vietin lämmöllä. Iso kiitos Elinalle ja hänen suomenhevosilleen, ilman heitä en todennäköisesti olisi jatkanut ratsastusharrastustani. Nimittäin pudottuani kunnolla tajusin pelkääväni putoamista, enkä uskaltanut enää kunnolla ratsastaa. Lopettaminen oli tuolloin lähempänä kuin koskaan. Mutta sain jatkettua eteenpäin ja kerättyä rohkeutta. Valitettavasti talli ei enää jatkanut lasten tunteja ja minun tuli etsiä taas uusi talli.

2008

Seurasi hevoseton tauko, jonka kestosta en ole varma, mutta voin sanoa sen olleen aivan liian pitkä. Kerran tuona aikana pääsin ratsastamaan irtotunnille, eräälle yksityistallille. Ja raveissa tuli käytyä tiuhaan isäni kanssa, mutta kunnolla en päässyt harrastamaan. Tuona aikana hain useammalle tallille, joista yksikään ei ottanut minua. Tunneilla ei ollut tilaa, jonon perälle vain.

2010

Kerran sitten pistäydin isäni kanssa avoimien ovien päivällä Kosken Ratsutilalla, 40 kilometrin päässä meiltä, Länsikoskella. Lopulta päädyin sinne ratsastamaan ja jäinkin sinne viideksi tai kuudeksi vuodeksi en ole ihan varma. Tuona aikana tapasin monenlaisia hevosia ja hevosihmisiä. Löysin nopeasti paikkani talliporukasta. "Outolintu." Pikkuinen tyttö, joka ratsastaa enimmäkseen aikuisten kanssa samoilla tunnella ja lakaamatta juttelee hevosille. Ja joka saattaa istua tunnin tarhan laidalla katsoen hevosen syöntiä. Mutta eipä se koskaan minua estänyt, tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa. Minua houkutti tallissa varmaan eniten se, että se oli ilmapiiriltään, opetukseltaan ja hevosiltaan mukavin talli missä olin siihen asti käynyt (lukuun ottamatta Wanhaakumpua). Silloin olin erittäin tyytyväinen siihen paikkaan. Opin paljon perusratsastukseen ja hevosten hoitoon liittyvää siellä. Muistan vieläkin ensimmäiset laukkani, leirini ja kisani. Toki kouluratsastuskisoja en todellakaan kaipaa.

2011

Koin tallilla paljon. Kun lensin siellä ensimmäisen kerran, reaktioni oli sama kuin edellisellä kerralla. Onneksi oli opettaja, joka ainakin melkein ymmärsi minua, toteutti hevostoiveeni seuraavan puolen vuoden ajaksi, antoi minun mennä vain sillä pomminvarmalla kaikkien rakastamalla tuntipollella ja laukata vasta sitten kun minusta tuntui siltä. Yhdestä asiasta voin varmaan olla kiitollinen tuolle tallille, ei ikinä yksikään hevonen potkaisut tai purrut minua siellä. Ei edes ne ”hullut”.

Sain jopa ensimmäistä kertaa eläessäni kokea sitä jotain ainutlaatuista, mikä on ihmisen ja hevosen välillä. Sitä mitä kutsutaan aidoksi luottamukseksi. Tänä päivänä kun ajattelen sitä ja vertaan siihen mitä on minun ja Negran välillä, Kosken aikainen luottamus oli hyvin haurasta, mutta sitäkin antoisampaa. Mistä pääsemmekin ihanaan Siiriin.

2010

2011

2010

Muistan vieläkin sen ensimmäisen kerran kun sain mennä Siirillä. Oli talvinen päivä ja meitä oli tunnilla paljon enemmän kun normaalisti, koska tunteja oli peruttu huonojen kelien takia. Hevosia jaettaessa jäin viimeiseksi, erään pienikokoisen aikuisen kanssa. ”Olisi vielä Siiri ja Maija, kumpi ottaa kumman?” Tiesin naisen rakastavan pyöreää punaruskeaa Maijaa, joten 'uhrauduin' ja sanoin ottavani Siirin. Tuohon aikaa Siiri oli pikkulasten suosikki ja muiden kirous, sillä oli nimittäin tapana lyödä liinat kiinni, riippumatta kuka sillä ratsasti, eikä se liikkunut eteenpäin ilman pukkirodeota ja vetoapua. Yli vuoden ajan ratsastin sillä kerran viikossa, joskus kahdestikkin. Meistä tuli tuttu näky Koskella, pieni valkea poni ja lyhyt teini.

Tuon reilun vuoden aikana Siiri opetti minulle päättäväisyyttä. Ilman sitä se ei liikkunut milliäkään. Oi sitä kertaa kun onnistuimme laukkaamaan kokonaisen kierroksen ilman toisen vetoapua tai pysähtymistä. Vielä ihanampi oli seurata Siirin muutosta, muiden ratsastajien alla. Siitä kuoriutui vieläkin ihanampi ja tarmokas poni, joka tyytyväisenä kulki ilman vetoapua, kunnes itse hyppäsin selkään.

2011

Nuihin aikoihin edellisen taukoni aikana hakemaltani tallita soitettiin ja ilmoitettiin sielä olevan minulle vapaana ratsastuspaikka. En olisi halunnut mennä sinne, mutta koska oli talvi ja huonot kelit ratsastaa Koskella, menin. Tässä tallissa oli nimittäin maneesi. Paikka oli nimeltään Haparanda Ryttare, ja se sijaitsi Ruotsin puolella. Perjaitaisin oli suomalaisten tallipäivä ja sinne minäkin päädyin, ja lauantaisin ratsastin Koskella. Alkuun tallissa oli paljon ihmeteltävää, ensinäkin kaikki tuntilaiseni olivat ikäisiäni, poneja oli enemmän kuin hevosia ja poneille oli pilttuut, tallista pääsi suoraan maneesiin, ja estetunnit. En ollut aikaisemmin hypännyt ja onhan se tosi fiksua pistää joku hyppäämään ponilla samoja esteitä kuin edistyneemmät hyppäävät. Nope. Tästä tallista ei ole minulla paljoakaan positiivista sanottavaa, suurin osa hevosista potki ja puri. Litistyin pari kertaa seinän ja ponin väliin, minua purtiin useasti, väistelin potkuja, reväytin useasti hevosta taluttaessa olkapääni, opettaja ei osannut mitään ja sainhan mie muutamat haukutkin turhapäiväistä asioista. Lähes joka tunti joku tuli alas. Siksi tätä talli kokeilua ei kestänyt kuin puoli vuotta.

12/2011

12/2011

Koskella ratsastaminen jatkui samoissa merkeissä kuin aikaisemminkin. Sitten eräänä iltana Etelä-Suomessa asuva serkkuni pistäytyi perheineen kylään. Juttelin hetken hänen vaimonsa kanssa ja pian hän olikin jo sopinut minullen ratastusmahdollisuuden perheensä omistamalla ravitallia, kymmenen kilometrin päässä kotoani. En edes tiennyt hänen olevan torniolaisia, noh jaa. Kukkolassa ratsastin aina tarvittaessa ”Isoa Poikaa” Count Go:ta. Mikä ihana rauhallinen herrasmies, oih. Menimme enimmäkseen rauhallisesti, siinä pihaympäristössä ja pellolla, taivuttelin sitä erittäin paljon, sen ollessa todella jäykkä ja kulkevan pää vinossa. Joskus pääsimme perään kun jotain hevosta lähettiin treenaamaan. Silloin se oli hauskaa, nyt en tekisi samaa vaikka maksettaisiin. Puolisen vuotta kävin sielläkin.

Viimeinen kerta ennen Siirin muuttoa.
Vieläkin tulevat kyyneleet silmiin. <3
2011

Sitten eräänä keväisenä päivänä koitti se päivä kun Siiri lähti uuteen kotiinsa Nurmijärvelle. Tottakai ikävöin sen perään, mutta elämä jatkui. Sen jälkeen ratsastin useilla eri hevosilla, jopa sellaisilla joita pidin itselleni liian vaikeiksi ja joilla en olisi uskonut vielä vuotta aikaisemmin koskaan ratsastavani. Kaipasin kovasti suhdettani Siirin kanssa, ja aloin ottamaan selvää enemmän hevosmiestaidoista. Nuihin aikoihin Koskelle tuli norjanvuonohevonen Imre 'Osmo'. Siitä tuli viimeinen kaviollinen ystäväni Koskella.

Siiriä tervehtimässä Nurmijärvellä.
Oli ihana tietää, että sillä on hyvät oltavat
ja omistajat jotka rakastavat sitä. <3
2013

2012

Muistan sen kuin eilisen, olin katsonut koko päivän netistä videoita Monty Robertsista ja ihmisistä, jotka ratsastivat ilman varusteita ja leikkivät maastakäsin hevosten kanssa. Äiti toi eteeni Lounais-Lapin. ”Tuossa on joku heppa juttu.” En reagoinut siihen, ainahan heppajuttuja oli lehdissä, enkä yleensä vaivautunut lukemaan niitä, mutta jutun yhteydessä ollut kuva herätti kiinnostukseni. Juttu koski maastakäsittelyä ja Tornion Karungissa sijaitsevaa tallia. Huminalehto. Sivun alareunassa oli osoite tallin nettisivuille. Ensimmäisenä silmiini pisti iso teksti ”Haetaan talliapulaista äityisloman ajaksi. Ota yhteyttä sähköpostitse.” ”Äitiiii, voinko mie hakea tonne? Sais touhuta hevosten kanssa ja tallissa. Pliiis?” kysyin saman tien. ”Missä se on?” ”Karungissa.” ”No hae, mie puhun isälle.” ”Jes!” Se lehtijuttu sai minut käntämään uuden lehden elämässäni...

Lennin kanssa lenkillä 2014

Ensimmäinen ja viimeinen kuva, ovat Huminalehdosta, ja kaikki välillä olevat kuvat Koskelta. Valitettavasti, minulla ei ole julkaisukelpoista kuvamateriaalia muilta talleilta.