Eläinten ja ihmisten välisestä luottamuksesta

Pat Parelli sanoi kerran ”Hevonen ei välitä kuinka paljon tiedät, ennen kuin se tietää että välität.”
Tämä asia pätee kaikkien eläinten kanssa. Eläimelle on tärkeintä, että ihminen välittää siitä.

          Suurimmalla osalla ihmisistä on, joku heille rakas, eläinystävä. Ajettelevatko ihmiset, mitä heidän rakkautensa merkitsee lemmikelle? Californian yliopistossa on tutkittu, että useimmilla eläimillä on sama rakkaushormooni kuin ihmisillä. Eläimetkin todella rakastavat rakkaimpiaan. Ei siis ole ihme, että koira saattaa pelastaa ihmisensä palavasta talosta, tai että eläinseura on yksi maailman parahimmista terapiamuodoista. Eläimet elävät hetkessä, eivätkä turhaan mieti menneitä.

        Eläinten ja ihmisten välinen rakkaus perustuu luottamukseen. Sellaiseen luottamukseen jota ei voi sanoin kuvalla, se on jotain hyvin suurta. Jokainen ihminen voisi miettiä, kuinka paljon lemmikkien täytyy luottaa ihmisiinsä. Niitä raahataan päivittäin paikkoihin ja tilanteisiin, jotka ovat epäluonnollisia niille. Eivätkä ne ymmärrä miksi joutuvat sinne, ne kuitenkin kestävät sen koska luottavat suuresti ihmisiinsä.

        Monet ihmiset hankkivat lemmikeilleen suuresti erilaisia tavaroita, erikoisruokia ja jopa vaatteita, vaikka eläimet tarvitsevat ainoastaan vettä, ruokaa ja RAKKAUTTA. Edes yksi kehu lemmikille päivässä, jotta eläin ymmärtää ihmisensä rakastavan sitä yhtäpaljon kuin se rakastaa ihmistään.

        Kuitenkin ihmiset hylkäävät erittäin paljon eläimiään. Ympäri mailmaa on miljoonia katukoiria ja -kissoja. Turhaan ei sanota, älä ota kesäkissaa tai lemmikin ottaminen tarkoittaa elinikäistä sitoutumista. Eläinten turvakodit pursuavat eläimiä, joka puolella maailmaa. Monet odottavat loppuelämänsä niissä, että se oma ihminen tulisi takaisin tai joku adoptoisi ja rakastaisi. Työntekijöiden rakkaus ei riitä niille kaikille. Ne eläimet tarvitsevat omat peheensä. Ne ansaitsevat tulla rakasteuiksi jälleen. Eläimet muistavat, jos niitä satuttaa, ne muistavat sen aina. Rakkaudesta ihmistään kohtaa ne kuitenkin antavat sen anteeksi, mutteivat koskaan unohda sitä. 
         Jotku lemmikkinsä hylänneet haluaisivat ne takaisin, mutta ajattelevat etteivät ne enää muistaisi heitä. Se ei ole totta. Eläin kyllä muistaa. Netissä on videoita, joissa sotilas palaa komennukseltaan ja tämän perhe ja koira ovat häntä vastassa.Näitä videoita katsoessa huomaa, ettei ihmisten riemu ole mitään verrattuna niiden koirien riemuun. Ne lähtevät jo kaukaa juoksemaan rakkaan ihmisensä tykö ja ne hyppivät ja pomppivat ja nuolevat omistajansa kasvoja. Niistä näkyy kauas, että ne ovat ikävöineet omaa ihmistään ja todella rakastavat tätä. Ei siis ihme, että monet lemmikit ns. kuolevat suruun heidän omistajiensa nukuttua pois.

       Palataan nyt takaisin ihmisen ja eläimen väliseen luottamukseen. Yllä olevassa kollaasissa on kuvia ihmisitä ja eläimistä, jotka todella luottavat toisiinsa. Kuivia on mahdollista lavastaa, jotta niissä olevat ihmiset ja eläimet näyttäisivät luottavansa toisiinsa, mutta aitouden näkee aina. Kuka nostaisi pienen kolmevuotiaan lapsen lähes kaksi metriä korkean hevosen selkään? Ainoastaan ihminen, joka luottaa hevoseen ja tietää hevosen luottavan häneen. Kun eläin luottaa sinuun se tekee mitä pyydät, vain koska se luottaa, että sinä tiedät mitä teet. Seisoisitko sinä hevosen selässä? Jos luotat hevoseen, osaat sanoa, ettei se lähde liikkeelle.

        Pystyisitkö sinä luottamaan täysin pieneen eläimeen tai saati sitten monta sataa kiloa painavaan? Miettiessänne sitä, muistakaa, että eläimet luottavat ihmisiin. Eläimet rakastavat omia ihmisiään. Miksi emme mekin rakastaisi niitä, luottaisi niihin ja kohtelisi niitä niiden ansaitsemalla tavalla.

       Benjamin Hoff sanoi: ”Moni ihminen puhuu elämille, mutta harvat kuuntelevat. Se on ongelma.”

                                                  Kirjoitettu lukion äidinkielentunnille toukokuussa 2014

Tunteella ja keskittyen hevosen kanssa

Mie ja Negra <3
Kuva tiistailta

Onko termit 'ratsata hevosta tunteella' tai 'ole hevosen kanssa läsnä' tuttuja? Tältä päivältä voin kertoa hyvän esimerkin.

Olin käyny hevosaitauksessa hetkistä aijemmin ja huomasin Negran olevan todella likainen. Lähdin siis hakemaan harjaa tallista, välillä unohduin puhdistamaan karsinatkin. Kun vihdoin pääsin takaisin laitumelle, Negra makoili katoksessa. Päivätorkku aika. Hän käänsi päätään ja höristi korviaan minun saapuessa. ”Ei sun tarvi kaunokainen nousta ylös”, sanoin sille ja istahdin maahan hänen vierelle. Hän jatkoi torkkumista minusta häiriintymättä, mutta toinen korva oli koko ajan suunnattuna minuun. Istuskelin hetken hiljaa sitten ”Negra tiiätkö, että minua ressaa tosi moni asia ja suurin osa niistä on ihan turhia...” selitin Negralle minua eniten stressaavista asioista. Puhuessani poni käänsi päätään ja katsoi suoraan minuun. Lopetettuani, hän ojensi kaulansa ja kosketti käsiäni turvallan. Siinä vaiheessa purskahdin itkuun ja tunssin stressini katoavan.

Hengitin syvään ja kuivasin silmäni. Negra tarkkaili minua. Katsoin häntä ja hymyilin ”Kaikki hyvin mamma. Kiitos.” Heti tämän sanottuani Negra nousi ylös ja pukkasi minua kevyesti otsalle turvallaan. Hän kävi kävelemässä pienen mutkan muualla ja palasi luokseni. Nousin ylös ja aloin rauhallisesti harjaamaan häntä. Negra seisoskeli kaikessa rauhassa paikoillaan. Vällilä kun oma ajatus katkesi, eli en enää keskittynyt sata prosenttisesti Negraan, hän sievästi tökkäsi minua turvalla herätten minut taas siihen hetkeen.

Harjastessani viimeisiä pölyjä Negran pyllystä ajattelin, että seuraavana vuorossa olisi pää. Siinä samassa Negra peruutti, niin että sen pää tuli kohdalleni ja laski päänsä alas ja painoin sen syliini. Kuin sanoakseen ”Tässä, ole hyvä”. Itse toljotin ponia hetken hämmennyksissäni, sillä hän oli toiminut hieman herkemmin kuin normaalisti. Negra kuitenkin nosti päänsä pois sylistäni ja lähti taas kävelylle, kuin moittien etten enää keskittynyt. Kohta hän palasi takaisin ja pään harjaus alkoi. Negra taisi nukahtaa sen aikana niin tyytyväinen se oli, ja pää päätyi takaisin syliini.

Lopetettuani pään harjauksen hetin harjan pois. Ja jatkoin Negran rapsuttamista. Mamma rakastaa, kun sitä rapsuttaa korvan ja otsatukan välistä. Hetken ajan hän oli tyytyväinen ja sitten hän pyyhkäisi päänsä pois käteni alta, käveli hieman, eteenpäin ja painoin lapansa minua vasten ”Ai kainalostako?” kysyin alkaen rapsuttaa sielä. Ponista huomasi heti, että se oli juuri se oikea paikka. Jonkin ajan päästä se paikka oli ponin mielestä raavittu. Se kävi jälleen kävelemässä pienen mutkan ja tuli takaisin luokseni peruuttamalla. Negra peruutti minun päälle. Heti osuttuaan minuun hän pysähtyi ja katsoi minuun. En ollut itse liikkunut milliäkään paikaltani, katsoin takaisin poniin. Hän otti askeleen eteenpäin ymmärten olleensa liian lähellä. Ja niin mie raavin sitä takapuolesta. Pari kertaa Negra liikahti hieman saadakseen käteni enemmän kutisevaan paikkan. Kerran Negra tuli liian lähelle varpaitani, vain parin millin päähän. Itselleni tuli tunne 'nyt on poni liian lähellä' ja heti hän reagoi hieman kauemmaksi. Kuin sanoen ”Joo, sori. Mie siirryn.”

Huomasin kynsien olevan aivan mustana rapsuttamisesta. Aloin tutktimaan kynsiäni ja Negra peruutti hieman taaksepäin ja katsoi moittien minua. Ajatukseni taas karkasi. Hän kosketti minua turvallaan. Ja taas pyyläsi takapuolensa eteeni. Siinä sitä raapiessani, tallin omistaja ajoi pihaan. ”Negra, mennään portille.” Nostin harjan maasta ja kävelin portille. Negra tuli perässä. Hän seisahtui minun vierelleni. Ja yhdessä katselimme hetken pihalle. Sitten kävelin itse ulos portista. Negra jäi katselemaan perääni erittäin tympääntyneenä ”juttu jäi kesken”.

Tämän koko jutun ydin asia on se, että kun ihminen ja hevonen on molemmat läsnä yhteistyö pelaa. Eikä tarvitse sanoja, eikä kehonkieltä vaan pelkät ajatukset riittävät. Sitten kun saa pidettyä tämän yhteyden hevoseen sekä maassa että satulassa tilanteessa kuin tilantteessa, voi sanoa olevansa tosi hyvä ratsastaja ja hevosihminen.